”Opettajan työssä on keskeistä ja muuttumatonta oppilaiden kohtaaminen ja vuorovaikutus – kuuleminen, kuulluksi tuleminen ja jännitteiden ratkaisu. Isoimmiksi haasteiksi opettajaksi opiskelevat kokevat vanhempien kohtaamisen ja yhteistyön valmiudet.” Tämä harjoittelukoulun lehtorin lausuma tuo esiin opettajan työn seikkoja, joissa olennaista on hyvinvointiosaaminen. Samalla se herättää kysymyksen, miten opettajankoulutus tätä osaamista rakentaa.

Hyvinvoinnin kysymykset ja kietoutuminen oppimiseen ovat nousseet yhä tärkeämmiksi sekä oppilaiden suunnassa että opettajien ja muiden kasvatusinstituutioiden työn jäsentämisessä.

Monelta taholta on esitetty huoli siitä, että osalla lapsista ja nuorista hyvinvoinnin ja laadukkaan oppimisen edellytykset ovat vaarantuneet. Jo ennen pandemiaa on ilmaistu huolta laadukkaan koulutuksen saatavuuden eroista, yksilöiden ja ryhmien syrjäytymisriskien kasaantumisesta ja osallisuuden mahdollisuuksien eriarvoistumisesta. Pandemian myötä etäopetuksen ja sosiaalisen kohtaamisten vähentymisen on todettu tuottaneen uudenlaista kuormittumista, hyvinvoinnin polarisoitumista ja osaamisvajetta. Koska akateemisen oppimisen taitojen tuottamisen lisäksi kasvatusinstituutioilla katsotaan olevan keskeinen rooli yksilön hyvinvoinnin perustan rakentumisessa, on perusteltua kysyä, miten tuemme tulevia opettajia, varhaiskasvatuksen opettajista aineenopettajiin, eri-ikäisten oppijoiden, ryhmien ja yhteisöjen hyvinvointia edistävän osaamisen kerryttämiseen. Lisäksi on tarpeen pohtia, missä asioissa tarvitaan viisasta rajankäyntiä opettajan ja muiden yhteistyö- ja asiantuntijatahojen osaamisen ja työskentelyn välillä.

Kasvatusalojen opettajien koulutusten opiskelijavalintoja koskeneessa kansallisessa yhteistyössä hiljattain laadittu opettajien osaamisen malli korostaa kansainvälisen tutkimukseen nojaten opettajuuden kehittymistä jatkumona. Virikkeitä kasvulle ja uudistumiselle, tukea oman yksilöllisen osaamisen laajentamiselle samoin kuin yhteisöllisen kehittymisen ja yhteistyöosaamisen syventämistä tarvitaan koulutuksen alusta ja työelämään siirtymisen taitekohdasta koko uran ajan (Metsäpelto ym., 2021; https://sites.utu.fi/ovet/hanke/moniulotteinen-opettajan-osaamisen-malli-map/).

Opettajan työn edellyttämät osaamisalueet ovat moninaisia. Yksilölliset osaamisalueet sisältävät niin kognitiivisia kuin sosiaalisia taitoja ja persoonallisia orientaatioita, joita opiskelija on kartuttanut jo oman kehityshistoriansa aikana, mutta jotka syventyvät sekä kokemusten että tietoisen reflektion kautta opintojen aikana. Näiden yksilöllisten osaamisalueiden osalta opettajakoulutusten opetussuunnitelmien tavoitteet kohdentuvat etenkin opetusta ja oppimista koskevan tietoperustan syventävään rakentumiseen, ammatilliseen reflektioon ja opettajuuteen liittyvään identiteettityöhön. Ammatillisen hyvinvointiosaamisen merkitys nähdään olennaiseksi, vaikkakin se näkyy vielä melko vähän koulutuksen opetussuunnitelmien tavoitteissa.

Toinen keskeinen opettajan osaamisen pääalue, opettajan työhön liittyvä osaaminen, on pedagogisten ja ammattikäytäntöön liittyvien opintojen ja harjoittelun ydinkohde. Sen sisältönä ovat tilannekohtaisten taitojen vahvistuminen (havaitsemisen, tulkinnan ja päätöksenteon prosesseista tietoiseksi tuleminen), opetusvuorovaikutuksessa tarvittava osaaminen (tunnetuki, oppimisen tuki, ja ryhmän ohjaus) sekä ammatillinen osaaminen liittyen tiimityöhön esimerkiksi varhaiskasvatuksen kontekstissa ja yhteisopetuksen käytänteissä, ja yhteistyöhön vanhempien, kollegoiden ja monialaisten asiantuntijatahojen kanssa. Kolmas osaamisen pääalue koskee opettajan työn vaikuttavuuden tunnistamista ja monitorointia oppijoiden taitojen kasvun kuin hyvinvoinnin tasolla. Siihen liittyvä opettajan osaaminen koskettaa esimerkiksi hänen toiminnastaan kerättyä palautetta ja jatkuvan arvioinnin prosesseja. Opettajankoulutuksen aikaisen toimijuuden, vuorovaikutuksellisten ja ympäristöllisten resurssien sekä vaikuttamisen mahdollisuuksien käytön vahvistuminen (Jääskelä, 2020), on hyvinvoinnin kehittymisen kannalta merkittävä osa opettajuuden kasvua.

Opettajankoulutuksen aikainen osaamisen kehittyminen koostuu opintojaksojen sisältö- ja pedagogisen tiedon integroitumisesta aiempiin käsityksiin oppimaan opettamisesta. Toisaalta osaamisen kehittymisessä olennaisia ovat myös informaalit vertaisten kanssa jaetut oppimistilanteet, harjoitteluissa tehdyt havainnot ja kokemusten reflektointi sekä omaa osaamista koskevien tulkintojen ja tunteiden työstäminen. Ratkaisevaa sekä tulevien opettajien jaksamisen, alalla pysymisen ja jatkuvan motivaation kannalta voi olla hyvinvointiosaaminen. Sen varassa opettajat ohjaavat heterogeenisiä ryhmiä, kohtaavat pienten ja isompien oppijoiden tunteita ja huolia sekä näiden perheiden moninaisia tilanteita, käsittelevät ja ymmärtävät omaa toimintaansa sekä hakevat tukea omalle hyvinvoinnilleen ja etsivät uudistumisen mahdollisuuksia. Vaikka hyvinvointiosaaminen liittyy olennaisella tavalla opettajan yksilöllisiin valmiuksiin, kytkeytyy se myös olennaisella tavalla työyhteisön hyvinvointiosaamiseen ja johtajuuteen. Resilientit ja osallisuutta vahvistavat yhteisöt rakentuvat kestäville sosiaalisille prosesseille (McKenzie 2004) ja johtamiselle, joissa rohkaistaan toimijuutta ja vahvistetaan yhteisöllistä ja yksilöiden hyvinvointia.

Objektiiviseksi tulkittavien hyvinvoinnin ulottuvuuksien, kuten terveyteen ja psyykkiseen oireiluun liittyvien indikaattorien ohella hyvinvointia on syytä tarkastella myös subjektiiviseen kokemukseen nojaavan ymmärryksen kautta, esimerkiksi käyttäen menetelmiä, jotka antavat yksilöille tilaa kertoa koetusta tyytyväisyydestään elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Opettajankoulutuksessa on tarpeen sekä tutkimuksessa että koulutuksessa kiinnittää huomiota hyvinvoinnin jakautumisen ja tasa-arvon näkökulmaan sekä lasten perheiden erilaisiin tuen tarpeisiin. Opettaja vaikuttaa toiminnallaan opetuksen laatuun ja sen tavoitteiden objektiiviseen toteutumiseen. Hän kohtaa työssään erityisen voimakkaasti subjektiiviset hyvinvoinnin kokemukset niin oppijoiden tunteiden kautta kuin omien tunteidensa ja kuormituksensa käsittelyn sekä pystyvyyttä ja onnistumista tuottavien kokemustensa kautta. Tunnetaidot ja dialogisen keskustelun taidot ovat keskiössä niin opettajien hyvinvointiosaamisessa kuin oppilaiden hyvinvointitaitojen systemaattisessa harjoittelussa.

Koulun konteksteissa ilmenevien oppilaiden hyvinvoinnin haasteiden, kuten koulu-uupumuksen ja kouluun kiinnittymisen ongelmien (mm. vähäinen kouluinnostus), on todettu voivan olla yhteydessä oppilaiden laaja-alaisempiin hyvinvoinnin ongelmiin (Salmela-Aro ym. 2020). Kuormitusta voivat välittää ajan myötä lisääntyvät vuorovaikutussuhteiden ongelmat, ja kuormitukselta puolestaan suojaavat läheiset suhteet vanhempiin ja opettajiin (Kiuru ym. 2020). Opettajien kokeman työkuormituksen sekä työhön kiinnittymisen tiedetään muodostavan erilaisia hyvinvointiprofiileja (Pöysä, Pakarinen & Lerkkanen, 2021), jotka tuottavat erilaisin tavoin resilienssiä ja työn mielekkyyden kokemusta. Oppijoiden ja yhteistyössä toimivien opettajien vuorovaikutussuhteet, pedagogiset ja tilalliset ratkaisut sekä materiaalien ja ympäristön tarjoumien antama epäsuora ja suora tuki oppijoiden itsesäätelytaidoille ovat merkityksellisiä sekä oppimisen että hyvinvoinnin rakentumisen kannalta (Niemi 2021). Hyvinvointiosaaminen kytkeytyy siten sekä tulevan opettajan yksilöllisten havainnointi-, tulkinta- ja kommunikointitaitojen vahvistumiseen, ryhmän prosessien pedagogiseen ohjaamiseen, että oman tunteiden käsittelyyn ja palautumiseen liittyvän ymmärryksen lisääntymiseen.

Tulevien opettajien koulutuksien näkökulmasta on keskeistä tulla tietoiseksi niin yksilöön kuin ryhmään liittyvistä kasvatus- ja kouluympäristöjen ja perheiden hyvinvointia heikentävistä tekijöistä. On myös tärkeää tutustua koulutuksen aikana kestäviin ja tehokkaaksi todennettuihin preventiivisiin yhteistyömalleihin sekä päästä osallistumaan resilienssiä vahvistaviin ohjelmiin ja työtapoihin. Opettajan ja oppijoiden välisiä suhteita ja vuorovaikutus- ja tunnetaitoja koskevia sisältöjä on jo opettajien koulutusten opetussuunnitelmien sisältöinä ja tavoitteissa, mutta opintokokonaisuuksien ja työtapojen vaikuttavuudesta on vähän tietoa. Samoin tietoa puuttuu siitä, miten työelämässä olevat opettajat kokevat osaamisensa riittävän heterogeenisten ryhmien ohjaukseen ja yhteisöllisen hyvinvoinnin ennaltaehkäisevään työhön. Pystyvyyden ja osaamisen kokemusten vahvistuminen on yhteinen polku, jolla opettajan ei tulisi kulkea yksin vaan kannattelevan ja jakavan yhteisön matkassa mukana.

Hyvinvointiosaamisen, tiimi- ja työyhteisötaitojen rakentaminen opettajankoulutuksessa