Eeva-Leena Onnismaa,
yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto, eeva-leena.onnismaa@helsinki.fi
Suomessa lastentarhanopettajakoulutuksena aiemmin tunnettu varhaiskasvatuksen opettajankoulutus on 130 vuoden historiansa aikana käynyt läpi isoja hallinnollisia ja lainsäädännöllisiä muutoksia. Alusta saakka on kuitenkin ollut kysymys fröbeliläiseen pedagogiikkaan ja lapsikäsitykseen pohjaavasta pienten lasten opettajuudesta. Suomeen Friedrich Fröbelin (1826) lastentarhapedagogiikka rantautui Henriette Schrader-Breymannin muokkaamassa muodossa.
Ensimmäiset suomalaiset lastentarhanopettajat valmistuivat 1860-luvun alussa Berliinissä Schrader-Breymannin perustamassa Pestalozzi-Fröbel Hausissa (Hänninen & Valli 1986, 47). Tuolloinen lastentarhanopettajakoulutus sisälsi mm. kasvatusoppia, Fröbelin lastentarhametodiikkaa, kieliä, musiikkia, käsityötä ja harjoittelua. Suomessa ei kuitenkaan ollut vielä mahdollista käynnistää varsinaista lastentarhatoimintaa, vaikka Uno Cygnaeus olisi halunnut lastentarhoja myös Suomeen tutustuttuaan Pohjois-Amerikkaan ja Keski-Eurooppaan suuntautuneella opintomatkallaan Fröbelin pedagogiikkaan. Jyväskylän ja Sortavalan kansakouluseminaarien yhteydessä toimikin jonkin aikaa harjoittelulastentarha, jossa seminaarin naisopiskelijat saattoivat harjoitella lapsiryhmissä. Cygnaeus sai vastaansa J.W. Snellmanin, jonka mukaan lastentarhat uhkasivat kotien pyhää kasvatustehtävää (Ojakangas 1997, 13–14) , eikä Cygnaeuksen arvovalta riittänyt haastamaan Snellmanin näkemystä.
Helsinkiläinen Hanna Rothman opiskeli Pestalozzi-Fröbel Hausissa 1880-luvun alussa ja hänen onnistui lastentarhanopettajaksi valmistuttuaan käynnistää Helsingissä lastentarhatoiminta maksukykyisten perheiden lapsille. Saatuaan yksityistä rahoitusta hän avasi vuonna 1888 lastentarhan työläiskaupunginosan lapsille (Lujala 2013, 18). Laajenevaan lastentarhatyöhön tarvittiin opettajia ja Rothman aloitti työtoverinsa Elisabeth Alanderin kanssa vuonna 1892 Fröbelin ja Schrader-Breymannin pedagogiikkaa (ks. esim. Meretniemi ym. 2017 ja Meretniemi 2015) noudattavan lastentarhanopettajien koulutuksen. Pohjakoulutusvaatimuksena oli tyttökoulun oppimäärä tai vastaavat tiedot. Myös ylioppilaiden osuus kasvoi jo ennen kuin siitä tuli pohjavaatimus. Koulutukselle myönnettiin valtionapua ensimmäisen kerran vuonna 1897 ja hallinnollisesti lastentarhat ja opettajien koulutus määriteltiin kouluhallituksen kansanopetusosaston alaisiksi. Paikallisesti lastentarhat kuuluivat kansakoulutarkastajan valvontaan. Lastentarhat siirrettiin 1920-luvulla sosiaaliministeriön alaisuuteen ja ne toimivat vailla omaa lainsäädäntöä vuoteen 1973 saakka. Laki lasten päivähoidosta (1973) vahvisti päiväkotien kytköksen sosiaalipalveluihin (Lujala 2013, 19).
Vuonna 1947 perustettiin Jyväskylään ylioppilaspohjainen Ebeneserin seminaariosasto. Jyväskylän Kasvatusopillisen korkeakoulun läheisyys avasi myös lastentarhaseminaarin opiskelijoille mahdollisuuksia mm. kasvatustieteen, psykologian ja harjoitusaineiden opetukseen. Korkeakoululta oli saatavana tiloja ja välineitä, kampusalueen palvelut ja löytyypä mainintoja myös värikkäästä ylioppilaselämästä (Kasurinen & Saares 1998, 10). Vuonna 1949 korkeakoulun opettajaneuvosto teki opetusministeriölle ensimmäisen esityksen lastentarhanopettajakoulutuksen sisällyttämisestä korkeakoulun ohjelmaan ja tutkimuslastentarhan perustamisesta Jyväskylään. Jyväskylän lastentarhaseminaari itsenäistyi vuonna 1965 ja 1969 seminaari aloitti yliopisto-opintojen (kasvatustieteet, kehityspsykologia, erityispedagogiikka ja sosiologia) sisällyttämisen lastentarhanopettajatutkintoon. Näin oli tarkoitus edetä kohti yliopistokoulutusta ja muuhun opettajankoulutukseen nivoutuvaa koulutusohjelmaa (Kasurinen & Saares 1998, 38-39).
Uusia seminaareja perustettiin Tampereelle (1955) ja Ouluun (1968). Pietarsaaren ruotsinkielinen koulutus aloitti vuonna 1958. Seminaarit toimivat kannatusyhdistysten ja säätiöiden ylläpitäminä aina niiden vuonna 1977 toteutuneeseen valtiollistamiseen saakka. Vuonna 1973 käynnistettiin Jyväskylän ja Joensuun yliopistoissa ns. uusimuotoinen lastentarhanopettajakoulutus (ULO), joka vastasi pituudeltaan ja tutkinnoltaan seminaarikoulutuksia. ULO-koulutukset toimivat väliaikaisen rahoituksen turvin siihen saakka, kun koko koulutus siirrettiin yliopistoihin vuonna 1995. Enimmillään ULO-koulutuksia oli Joensuun, Jyväskylän, Oulun ja Turun yliopistojen alaisuudessa. Koulutuspaikkakuntina olivat Kajaani, Joensuu, Jyväskylä, Rauma, Savonlinna ja Turku.
Valtiollistamisen myötä seminaareista tuli lastentarhanopettajaopistoja. Sekä opistojen että ULO-koulutusten kytkös korkea-asteen koulutukseen oli kuitenkin jo olemassa, kyse ei ollut nykyisenlaisista toiseen asteen ammattiopistoista. Tästä kertoo myös se, että Suomen Lastentarhanopettajaksi Opiskelevien Liitto (yhdistyi sittemmin Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liittoon) oli Suomen ylioppilaskuntien liiton jäsen ja opiskelijat olivat Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön palvelujen piirissä yliopisto-opiskelijoiden tapaan.
Lastentarhanopettajakoulutuksen siirtämistä kokonaisuudessaan yliopistoon hidasti yliopistojen 1970-luvun tutkinnonuudistus, jossa välitutkinnot poistettiin ja kaikki opiskelivat suoraan maisteritasoiseen tutkintoon. Lastentarhanopettajien koulutusta ei oltu vielä valmiita muuttamaan maisteritasoiseksi eikä koulutukselle löytynyt tuolloisessa yliopistojen tutkintorakenteessa paikkaa. Vasta 1990-luvulla yliopistoissa avautui mahdollisuus kandidaatintasoiselle pienten lasten opettajankoulutukselle ja siirto toteutui vuonna 1995 (Hytönen 2017).
Vuonna 2013 varhaiskasvatus siirrettiin opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen. Suurin osa kunnista oli jo aikaisemmin toteuttanut siirron opetustoimeen paikallistasolla. Hallinnonalan siirto liitti varhaiskasvatuksen osaksi koulutusjärjestelmää, se ei enää ollut sosiaalihuoltoa. Hallinnon siirtoa seurasi lakiuudistus ja vuoden 2015 Varhaiskasvatuslaissa määriteltiin toiminnan pedagogiset tavoitteet. Vuonna 2016 valmistui ensimmäinen Opetushallituksen laatima Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Vuoden 2018 jälkeen myös henkilöstön kelpoisuuksista säädetään varhaiskasvatuksen omassa lainsäädännössä, ei sosiaalihuollon henkilöstösäädöksissä. Opettajan ammattinimikkeeksi tuli varhaiskasvatuksen opettaja ja kelpoisuusehtona on kasvatustieteen kandidaatin tutkinto. Esiopetuksen opettajakelpoisuuksista säädetään edelleen osana perusopetuksen lainsäädäntöä ja esiopetuksen opettajaksi on lakisääteisen esiopetuksen alusta saakka voinut saada kelpoisuuden vain varhaiskasvatuksen tai luokanopettajan koulutuksella.
Varhaiskasvatuksen opettajankoulutuksen pääaine on varhaiskasvatukseen keskittyvä kasvatustiede, joka osassa yliopistokenttää on oma pääaineensa varhaiskasvatustieteen nimellä. Varhaiskasvatuksen opettajia koulutetaan Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistoissa. Ruotsinkielistä koulutusta on tarjolla Åbo Akademissa ja Helsingin yliopistossa. Lisäksi lastenhoitajille on avattu mahdollisuus kouluttautua opettajaksi yliopistojen monimuotokoulutuksissa edellyttäen, että heillä on kasvatustieteiden perusopinnot suoritettuina ennen koulutukseen hakemista. Maisteritasoinen varhaiskasvatuksen opettajankoulutus on ollut erityisesti opiskelijoiden vahvasti ajama tavoite 1970-luvulta saakka. Toistaiseksi kasvatustieteen maisterin tutkinto on kelpoisuusehtona vasta päiväkodin johtajan tehtäviin. Opettajan kelpoisuuden lisäksi varhaiskasvatuksen opettajan kandidaatin tutkinto muodostaa pohjan paitsi maisterin tutkinnolle, myös tieteellisille jatko-opinnoille. Riittävä määrä varhaiskasvatukseen suuntautuvia tohtorintutkintoja onkin edellytys sekä varhaiskasvatuksen opettajankoulutuksen että koko alan tutkimuspohjaiselle kehittämiselle.
Pula pätevistä varhaiskasvatuksen opettajista on herättänyt huolta viime vuosina, mutta ilmiö ei ole syntynyt lakiuudistuksen myötä. Lastentarhanopettajien koulutustarpeen selvittäminen laiminlyötiin ajanjaksolla, jolloin päiväkodit toimivat sosiaalihallinnon alaisuudessa. Näin oli mahdollista, että opettajia koulutettiin pitkällä aikavälillä liian vähän tarpeeseen nähden ja ilman varautumista opettajatarpeen muutoksiin. Koulutusmääriä alettiin korjata vasta hallinnonalan siirron jälkeen ja korjausliike vaikuttaa hitaasti. Suurin syy varhaiskasvatuksen opettajapulan kehittymiseen onkin pitkään jatkuneessa alikoulutuksessa.
Varhaiskasvatuksen opettajankoulutus on 130 vuoden olemassaolonsa ajan kannatellut lastentarhojen, sittemmin päiväkotien, pedagogista sisältöä muuttuvissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Tämä on ollut ratkaisevan tärkeää ajanjaksolla, jolloin päiväkotien työvoima- ja perhepoliittinen tehtävä korostui lapsinäkökulman sijaan (Hytönen 2017; Onnismaa ym. 2017). Varhaiskasvatuksen opettajankoulutuksen sisältö on heijastellut kunkin aikakauden käsityksiä lapsesta, kasvatuksesta ja oppimisesta ja omalta osaltaan koulutus on myös muokannut käsityksiä. Koulutus on 2000-luvun kuluessa vakiinnuttanut paikkansa kasvatustieteellisenä yliopistotutkintona ja varhaiskasvatuksen opettajan työssä vaadittavan osaamisen tuottajana. Lapselle yliopistollisen opettajankoulutuksen muodostama jatkumo turvaa ehjän polun varhaiskasvatuksesta perusopetukseen.
Lähteet
Fröbel, F. (1826 – suomeksi 2012) Die Menschenerziehung. Die Erziehungs-, Unterrichts- und Lehrkunst angestrebt in der allgemeinen deutschen Erziehungsanstalt zu Keilhau. Suom. 2012 Aili Helenius. Ihmisten kasvatus. Helsinki: Kirja kerrallaan.
Hytönen, J. (2017) Yliopistollinen lastentarhanopettajan koulutus ja varhaiskasvatuksen laadun kehittäminen. Kasvatus & Aika 11(3) 2017, 96–105. https://journal.fi/kasvatusjaaika/article/view/68729/30174
Hänninen, S-L & Valli, S. (1986) Suomen lastentarhatyön ja varhaiskasvatuksen historia. Keuruu: Otava.
Kasurinen, L. & Saares, I. (1998). Kasvun vuodet Jyväskylän lastentarhanopettajaopisto 1947–1995. Varhaiskasvatuksen yksikön julkaisusarja B. Katsauksia. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/55666
Meretniemi, M., Sillanpää, T. Lauerma, L. & Löfström, J. (2017). Helsingin Ebeneser-talo: osa suomalaisen varhaiskasvatuksen historiaa ja nykypäivää. Kasvatus & Aika 11(3) 2017, 106-116. https://journal.fi/kasvatusjaaika/article/view/68730/30176
Meretniemi, M. (2015) Hyvä koti ja henkinen äitiys lastentarhatyön esikuvina. Aate- ja käsitehistoriallinen tutkielma Suomen varhaiskasvatuksen taustasta. Helsinki: Helsingin yliopisto. Käyttäytymistieteellinen tiedekunta.
Lujala, E. (2013) Lastentarhatyön, koulun ja opettajankoulutuksen kehitysvaiheiden yhtymäkohtia vuosina 1856–1995. Teoksessa: Anna-Maija Puroila, Saara-Leena Kaunisto & Leena Syrjälä (toim.) Naisen äänellä. Professori Eila Estolan juhlakirja. Acta Universitas Ouluensis. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526203362.pdf
Ojakangas, M. (1997) Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskenniemeen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Onnismaa, E-L, Kalliala, M & Tahkokallio, L. (2017). Koulutuspoliittisen paradoksin jäljillä – Miten varhaiskasvatus muotoutui sosiaalialan koulutuksia suosivaksi. Kasvatus & Aika, 11(3) 2017, 4-20 https://journal.fi/kasvatusjaaika/article/view/68720